MITÄ SUOMALAINEN RUNOUS OLI JA MITÄ SE ON?

Suomalaisen nykyrunouden juuret syntyivät 1950-luvulla,
modernismin vihdoin rantautuessa osaksi pohjoista
fennougrikulttuuria. Tätä ennen Eurooppaa 1900-luvun
alussa säikäyttänyt taiteen uudistuminen näkyi vain suomenruotsalaisessa
lyriikassa, muun muassa Edith Södergranin
(1892-1923) ja Henry Parlandin (1908-1930) kautta.

Vanhemman polven syvästi järkyttäneen toisen maailmansodan
jälkeen suomalainen runous uudistui mittavasti.
Nuoret runoilijat rikkoivat mitallisuuden, kehittivät uusia
muotoja, kuten proosarunoa, kollaasia, siirtyivät sananlaskuista
aforistiikkaan, puolustivat runon mahdollisuutta
kertoa hetkestä ilman suurempia ontologisia kysymyksiä.

1950-luvun murroksessa heijastui uuden sukupolven irrottautuminen
vanhoillisista perinteistä. Runoudessa mitat
ja loppusoinnut saivat kyytiä, isänmaallisuus ja sisäänpäin
katseleminen vaihtuivat kansainvälisyydeksi. Myöhemmässä
kirjallisuudenhistoriassa suomalaista 1950-luvun
modernismia kuvataan yhtenäisenä liikkeenä, mutta se on
nähtävissä pikemminkin pitkälle 1960-luvulle jatkuneena
kehityskulkuna, vaikutteiden vastaanottamisen aikakautena,
kokeilujen aikana.

Suomalaisen modernismin merkittäviä hahmoja olivat
historiallisia ja jopa talouspoliittisia aiheita käsitellyt
Paavo Haavikko (1932-2008), proosarunon Suomeen tuonut
Maila Pylkkönen (1931-1984), vapaan ja avoimen assosiaation
airut Jyrki Pellinen (s.1940) ja modernismin
paaviksi kutsuttu teoreetikko ja kirjallisuusmies Tuomas
Anhava (1927-2001). Sarjallinen, lyyrinen aforistiikka löysi
tiensä runouden rinnalle Mirkka Rekolan (s.1931) kautta,
surrealistiset, futuristiset ja dada-kokeilut puolestaan suomeksi
esitteli Väinö Kirstinä (1936-2007).

Viisikymmenluvun mullistuksen jälkeen seuraavat vuosikymmenet
suomalainen runous kulki yhteiskunnallisia
latuja, välillä hyvinkin dogmaattisesti. 1970- ja 1980-luku
eivät juuri tuoneet suuria suuntauksia lyriikkaan, 80-luvusta
puhutaankin suomalaisen runouden suvantovaiheena.

Seuraava merkittävä askel tapahtui 1990-luvulla, kun
Helsinkiin, Nuori Voima –lehden ympärille kerääntyi mannermaisesta
filosofiasta ja kirjallisuudesta kiinnostuneita
kirjoittajia. Heidän vastavoimakseen syntyi Turkuun
Tuli&Savu-lehden viitoittama Turun koulu, joka perusti
poetiikkansa amerikkalaiseen katurunouteen, pääasiassa
Bukowskia ja Beat-runouden estetiikkaa ihannoiden. Vastakkainasettelussa
haluttiin painottaa toisaalla sivistyksellistä
ja jopa tutkimuksellista postmodernia otetta
kirjallisuuteen, toisaalla vitaalista ja elämänläheistä.

Suomalainen 2000-luvun runous kumpuaa hyvin paljon
näiden kolmen lähtökohdan ympäriltä. Merkittävänä
uutena ilmiönä uuden vuosituhannen aikana Suomessa on
lyönyt läpi kielirunous, amerikkalaisen L=A=N=G=U=
A=G=E-koulukunnan viitoittaman kielitietoisen lyriikan
esiinmarssi ja sen vanavedessä kaikki kokeellisuus, kuten
ääni- ja videorunous, hakukonekollaasit ja ylipäätään internetin
luomat mahdollisuudet.

Kirjallisuushistoriallista taustaansa vasten Suomessa
kirjoitetaan yllättävän moninaista runoutta. Kenttä on
laaja ja pitää sisällään lähes kaikki 1900-luvun runouden
tyylisuunnat ja monenlaista niiden varioimista ja yhdistelemistä.
Runous on myös traditiotietoista. Se yhdistelee
erilaisia rekistereitä ja konteksteja luoden uudentyyppisiä
heijastuspintoja. Eino Santasen (s.1975) esikoiskokoelmassa
Kuuntele, romantiikkaa (Tammi 2002) esitellään romanttisella
sivuäänellä suomalaisessa runoudessa
aiemmin esiintymätön ironia, runoilija Leevi Lehdon sanoin
«uushervottomuus». Santasen poetiikka ei kuitenkaan
ole viileän ironista vaan pikemminkin hyödyntää absurdiikkaa
sekä yllättäviä tekstiyhteyksiä ja assosiaatiota. Se
rakentuu vastakkaisuuksien varaan urbaanin ja luonnon,
romanttis-nostalgisen ja jälkimodernin surrealistisiksi
kohtaamisiksi.

Sanna Karlströmin (s.1975) Helsingin Sanomien esikoisteospalkinnolla
palkittu kokoelma Taivaan mittakaava
(Otava 2004) on Santasen runoutta modernistisempaa ja
nojaa 1950-luvun traditioon. Karlström käyttää roolirunotekniikkaa
hahmotellessaan ihmisten välisiä suhteita,
inhimillistä ikävää ja hylkäämistä. Esikoiskokoelman
shakkimestari ja arkkitehti, toisen kokoelman Päivänvalossa
(Otava 2007) «Uri G» (maailmaa kiertänyt lusikantaivuttaja
Uri Geller) ovat Karlströmin hahmoja, joiden
kautta hän kuvaa haavoittuvuutta ja ihmistä muutosten
edessä.

Pauliina Haasjoki (s.1976) on muun muassa Saila Susiluodon
ja Bo Carpelanin ohella tavoitellut myös lapsen
ääntä suomalaisessa nykyrunoudessa. Hänen runoissaan
maailma tukeutuu sitä ympäröivään luontoon ja kieli etsiytyy
abstraktin ja konkreettisen rajamaille. Haasjoen lyriikassa
on kerronnallisia elementtejä, mutta tosiasiat
hämärtyvät runon puhujan mielikuvituksessa. Runo rakentuu
yllätyksellisyyden ja rohkeiden siirtymien kuvien
varaan. Kielellis-rytmillisesti se tasapainoilee jutustelevan
ja arkaaisen kielen, vanhahtavan Suomen välillä.

Esiteltävät runoilijat edustavat suomalaisen runouden
kentässä nuorta 1970-luvun ja 1980-luvun vaihteessa syntynyttä
koulutettua runoilijakuntaa. Ikäpolvelle on ominaista
toimia erinäisten yhdistysten ja kirjallisuuslehtien
kautta kirjallisella kentällä ja suomalaiset lehdet ovatkin
pääasiassa kyseisen sukupolven käsissä, muun muassa
«Nuori Voima», «Tuli&Savu», «Kerberos» ja «Lumooja».
Pauliina Haasjoki on päätoimittanut «Lumoojaa» ja Eino
Santanen «Nuorta Voimaa».

Suomalaisen runouden nykytila on varsin hyvä. Kenttä
on monipuolinen, rakenteet kuten kustantamot, kirjallisuuslehdet
ja tutkimus toimivat. Uudet kustantamot kuten
Savukeidas (perustettu 2001) ja Teos (perustettu 2004) julkaisevat
runsaasti runoutta vanhojen, suurten kustantamojen
lailla. Nuoria runoilijoita ja lukijoita on paljon,
joten tulevaisuus vaikuttaa kiinnostavalta.

COS’ERA E COS’È LA POESIA FINLANDESE?

Le radici della poesia finlandese contemporanea affondano
negli anni ’50, nel momento in cui il modernismo
finalmente entra a far parte della cultura in lingua finnica.
Prima di questo momento l’innovazione artistica che
aveva sorpreso l’Europa agli inizi del ’900 era visibile solo
nella lirica finnosvedese, ad esempio in Edith Södergran
(1892-1923) e Henry Palander (1908-1930).

Dopo la generazione precedente, profondamente colpita
dalla seconda guerra mondiale, la poesia finlandese si
rinnovò in maniera notevole. I giovani poeti ruppero la
metrica, svilupparono nuove forme, come la prosa lirica, il
collage linguistico, si spostarono dai proverbi agli aforismi,
difesero la possibilità data dalla poesia di raccontare
il momento presente senza troppe domande ontologiche.

Nella rottura degli anni ’50 si rifletteva il distaccamento
della nuova generazione dalle precedenti tradizioni.
La rima e la metrica sparirono dalla poesia, il sentimento
patriottico e l’introspezione si mutarono in internazionalizzazione.
Il modernismo finlandese degli anni ’50 viene
rappresentato, nella successiva storia della letteratura,
come un movimento unico ma va visto piuttosto come un
periodo di sviluppo, di accettazione di diverse influenze, di
sperimentazione, fino a buona parte degli anni ’60.

Le figure più significative del modernismo finlandese
furono personaggi come Paavo Haavikko (1932-2008) che
si era occupato di questioni storiche e perfino di economia
politica, Maila Pylkkönen (1931-1984) che ha portato in
Finlandia la prosa lirica, Jyrki Pellinen (n. 1940) il portavoce
dell’accostamento linguistico libero e aperto, e lo
scrittore e teorico Tuomas Anhava, chiamato il papa del
modernismo. TramiteMirkka Rekola (n.1931) l’aforistica
lirica in sequenza trovò la sua strada di fianco alla poesia,
mentre Väinö Kirstinä (1936-2007) presentò in finlandese
le esperienze surrealistiche, futuristiche e dada.

Dopo le rivoluzioni degli anni ’50 la poesia finlandese
ha percorso sentieri sociali, a tratti in maniera molto dogmatica.
I decenni del 1970 e del 1980 non portarono grandi
tendenze nella lirica. Difatti, per quanto riguarda gli anni
’80 si parla di un periodo di quiete della poesia finlandese.

Il successivo passo importante avvenne negli anni ’90,
quando scrittori interessati alla filosofia e alla letteratura
continentali si radunarono attorno al giornale «Nuori
Voima». Come loro controparte a Turku nacque la Scuola
di Turku, tenuta a battesimo dal giornale «Tuli&Savu», che
basava la sua poetica sulla poesia americana di strada, prediligendo
Bukowski e l’estetica della poesia Beat. In questa
antitesi si voleva riprodurre un approccio postmoderno
alla letteratura, da una parte colto e perfino ricercato, dall’altra
vitale e vicino alla vita.

La poesia degli anni 2000 sgorga per gran parte da questi
tre punti di partenza. Come esperienza rilevante e innovativa
del nuovo secolo è emersa la poesia della lingua,
la marcia d’uscita della lirica cosciente del linguaggio segnata
dalla scuola americana L=A=N=G=U=A=G=E, e
sulla sua scia sono nati tutti i tipi di sperimentazione, come
la poesia audio e video, i collage con i motori di ricerca e
in generale tutte le possibilità create da internet.

Nonostante lo sfondo della sua storia letteraria, è sorprendente
quanto versatile sia la poesia finlandese. Il
campo è vasto e comprende quasi tutte le correnti stilistiche
del ’900 e molte loro varianti e combinazioni. La poesia
è anche cosciente della tradizione. Unisce diversi
registri e contesti creando così nuove superfici di riverbero.
Nella prima opera di Eino Santanen (n. 1975) Kuuntele,
romantiikkaa (Tammi 2002), viene presentata con una
voce di fondo romantica un’ironia prima assente dalla poesia
finlandese, usando le parole di Leevi Lehto «un nuovo
languore». La poetica di Santanen non è tuttavia freddamente
ironica ma valorizza piuttosto l’assurdo, gli improvvisi
contatti testuali e le associazioni. Si costruisce
sulle opposizioni tra urbanità e natura, diventando incontro
tra la nostalgia romantica e il surrealismo postmoderno.

La raccolta di poesie di Sanna Karlström (n. 1975) Taivaan
mittakaava (Otava 2004), che ha ottenuto il premio
dedicato alle opere d’esordio di Helsingin Sanomat, è più
moderno della poesia di Santanen e si appoggia alla tradizione
degli anni ’50. La Karlström usa la tecnica della poesia
di ruolo per schizzare i rapporti intercorrenti tra le
persone, la noia e il rifiuto umani. Il campione di scacchi
e architetto dell’opera d’esordio, «Uri G» (Uri Geller, giramondo
e piegacucchiai) nella seconda raccolta Päivänvalossa
(Otava 2007) sono i personaggi tramite i quali la
Karlström descrive la vulnerabilità e l’essere umano di
fronte ai cambiamenti.

Pauliina Haasjoki (n.1976), al pari di Saila Susiluoto e
Bo Carpelan, è andata in cerca anche della voce dei bambini
nella poesia finlandese contemporanea. Nelle sue poesie
il mondo si regge sulla natura circostante e la lingua si
perde ai confini tra il concreto e l’astratto. Nella poesia
della Haasjoki ci sono elementi narrativi ma la verità si appanna
nella fantasia della voce narrante della poesia. La
poesia si costruisce su immagini di effetti a sorpresa e passaggi
coraggiosi. Da un punto di vista linguistico e ritmico
si tiene in equilibrio tra un lingua colloquiale e una lingua
arcaica del finlandese antico.

I poeti presentati nelle prossime pagine fanno parte,
nell’ambito della poesia finlandese, della giovane e colta
scuola di poesia nata a cavallo degli anni ’70 e ’80. È tipico
di questa generazione muoversi nell’ambito letterario tramite
varie associazioni e riviste letterarie. Molte di queste
ultime sono nelle loro mani, tra queste «Nuori Voima»,
«Tuli&Savu», «Kerberos» e «Lumooja». Pauliina Haasjoki
è stata la direttrice della rivista «Lumooja», Eino
Santanen di «Nuori Voima».

La situazione attuale della poesia finlandese è assai positiva.
Il campo è variegato e strutture come le case editrici,
le riviste letterarie e la ricerca funzionano. Le nuove
case editrici come Savukeidas (fondata nel 2001) e Teos
(fondata nel 2004) pubblicano molta poesia alla pari dei
grandi editori storici. Grazie ai numerosi giovani poeti e
lettori il futuro si prospetta interessante.

(Traduzione a cura di Lena Dal Pozzo)

Kokoelmasta Epäilyttävät puut (Tammi 2005)

Kiitoksia niistä päivistä toissakesänä
kun viivyin teillä.
Kuljin talon poikki kulmahuoneeseen kirja kädessä,
kirja kuin sininen laatta.
Huoneen kulmassa avasin kirjan joka kertoi merestä,
tämä rauhan tyyssija, sanoin huoneelle,
sinä rauhan tyyssija jonka hyllyissä kirjat liikahtavat
ajatuksissaan ja alkavat kertoa merestä.
Olen miettinyt, miten
kuulokkeilla musiikkia kuunnellessaan
ihmiset alkavat aina tuhista samalla tavalla.
Yhteinen meren ääni
tai se paikka, jonne kaikki menevät kun on tilaisuus.
Kiitokset teille siitä, että sain käyttäytyä oudosti.
Sieltä näkyi rinteelle, jonka poikki naapuri ontui
varjonsa ja hengityksensä kanssa.

Dalla raccolta Alberi loschi (Tammi 2005)

Kokoelmasta Pääskynen ja lepakko [Otava 2009]

Jos onni olisi hyvännäköisissä tilanteissa,
maailma säteilisi pois.
Jos onni olisi itkemättömyydessä,
jos se olisi aurinkoisuudessa. Mitä on kaksikymmentä
kahdeksan astetta, tuulta
kaksi metriä sekunnissa, pilvetöntä, näkyvyys saaristoon?
Millaista on seistä ikkunan ääressä ja katsoa sitä
kun se väreilee ja säteilee avaruuteen.
Helmenä säteilevän maapallon pinnalla seisova
avaruuden profiilissa erottuva pienin kuvio.
Jos onni olisi kaunismuotoisissa kuvioissa,
siihen voisi kulkea syvemmälle ja syvemmälle
kunnes merihevosten laakso tulee jälleen vastaan,
silloin laskutoimitus on ikuinen ja itsekseen
tapahtuva. Silloin olisi aina yksinkertaista sanoa
mikä on kaunista: puhtain.
Kauneinta olisi silloin piirtämätön viiva, pelkkä piste.
Ja maailma sen ympäriltä
sokeutuisi eikä tulisi katsotuksi. Silloin ei olisi
milloinkaan tarvinnut minkään alkaa, ajan.
Jos merihevonen olisi vain kaunis eikä ensin
kummallinen.

Jos ei ensin tarvitsisi sanoa sitä hevoseksi ja heltyä.
Sitten yllättyen nähdä että se on kaunis.
Jos onni olisi loppumattomuudessa, siinä, että on
toffeesta tehty hevosenkokoinen hevonen
ja kun sen kylkeä puraisee, se kasvaa heti täydeksi
takaisin.
Tai jos jokin päivä ei loppuisi koskaan.
Jos silloin saisi auringonpolttaman, joka laantuu
seuraavaan päivään mennessä,
ei se laantuisi koskaan.
Mutta jos se olisi kivuton päivä,
jos iho olisi taiottu kipua tuntemattomaksi.
Niin päällä olisivat vaatteet jotka eivät ollenkaan
[liikkuisi,

kaikki kosketus olisi yhtäläistä.
Jos milloinkaan ei olisi ollut mitään. Jos mitään ei olisi
ollut, koskaan.
Jos onni olisi jo ennalta onneksi arvattavissa, maailma
säteilisi pois.
Jos se tulisi aina kun sen osaset kutsuvat sitä.
Ei olisi kohta enää mitään muuta, vain kolmio ja ympyrä
jotka istuisivat ja nojaisivat toisiinsa.
Olisi vain ehkä yksi palmu, yksi hiekkainen poukama, yksi
uudestaan täyttyvä hedelmä.
Olisi mahdollisesti rakkaus josta ei ollenkaan tietäisi
[miltä
se tuntuu, se olisi
vain kauneuksien ja hyvyyksien yhteenlasku, se ei tekisi
mitään yhdessä eikä se yllättyisi mistään,
mitään se ei kestäisi sillä sen aika ei kuluisi.
Jos onni olisi hyvännäköisimmässä syleilyssä,
maailma katselisi pois.
Se ei ymmärtäisi mitään näkemästään eikä olisi mitään
mikä sen hellyttäisi.
Jos sameasta vedestä ei ollenkaan heijastuisi,
jos lehtiä ei olisi sen pohjalla.
Ja olisiko se kaunis jollei sitä ensin sanottaisi hevoseksi
ja sitten hellyttäisi,
kavioiset hevoset, jouhiset hevoset, turkkiset hevoset.
Säkäiset hevoset, harjaiset hevoset, lautaisiset hevoset.
Turpaiset hevoset korvaiset hevoset,
kaulaiset hevoset.
Ja kaksi vuohta jotka nojaavat kaulaansa toisen
kaulaa vasten.
Jos vain kauniit eläimet saisivat olla olemassa.
Jos harmaata rapattua seinää ei voisi koskea kädellään.
Jos vain kaunista ilmaa saisi olla. Jos kukaan
ei tunnistaisi ketään.
Jos suihkulähteissä olisi kirkasta vettä ja jos lehdet
olisivat heleitä.
Avaruuden profiilissa erottuva pienin kohouma,
kukin meistä joka sillä hetkellä
kohottautuu vuoteessaan istumaan ja ihmettelee yön
kuumuutta sytyttämättä valoja,
ohuesti lakanan peitossa, kaikkein pienimpänä ja
kaiken ajattelemiseen kykenevänä.

Kykenevä ymmärtämään mikä on hevonen
muttei koskaan kykenevä selittämään hevosen kauneutta.
Sillä jos onni olisi vain rakastettavissa asioissa.
Jos ei koskaan löytäisi itseään tienoolta,
jos ei tavoittaisi itseään sieltä missä ajatteli olevansa
täysin kadoksissa,
rannalta joka on kuivuneen levän peitossa.
Jos kukaan ei koskaan sanoisi hyvää yötä muille
kuin rakastamilleen.
Jos ei koskaan rakastaisi sellaista mitä ei
ennen rakastanut.
Nyt hyvää yötä. Hyvää yötä tähdet.
Hyvää yötä kultainen kuu
ja hevosenpään tähtisumu.
Hyvää yötä syleiltävä.
Hyvää yötä. Hyvää yötä.

Dalla raccolta La rondine e il pipistrello [Otava 2009]

Se la felicità fosse in una condizione gradevole,
il mondo irradierebbe via.
Se la felicità fosse nell’assenza di lacrime,
se fosse nella solarità. Cos’è ventotto
gradi, il vento
due metri al secondo, sereno, visibilità fino all’arcipelago?
Com’è fermarsi alla finestra e guardarla
mentre s’increspa e irradia nello spazio.
La figura più piccola che spicca nel profilo dello spazio
che troneggia sulla superficie del globo terrestre che
[irradia come una perla.
Se la felicità fosse nelle figure dai tratti più belli,
in essa ci si potrebbe spingere sempre più a fondo
finché la valle dei cavalli marini venisse incontro,
allora il calcolo sarà eterno e accadrà
da sé.Allora sarebbe sempre semplice dire
cosa sia bello: la cosa più pura.
La cosa più bella sarebbe allora la linea non tracciata,
[solo il punto.
E il mondo intorno
diverrebbe cieco e non verrebbe guardato.Allora non sarebbe
affatto servito alcun principio, il tempo.
Se il cavallo marino fosse solo bello e non prima di tutto
[strano.
Se non ci fosse già come prima cosa il bisogno di chiamarlo
[cavallo e di commuoversi.
Poi sorprendendosi a vederne la bellezza.
Se la felicità fosse nell’infinito, nel fatto che esiste
un cavallo di mou grande come un cavallo
e quando lo si morde al fianco ricresce subito la parte
staccata.
Oppure se qualche giornata non finisse mai.
Se allora ci si scottasse, e la bruciatura
che di solito guarisce in un giorno
non guarisse mai.
Ma se fosse un giorno senza dolore,
se la pelle come per magia fosse insensibile al dolore.
Così ci si vestirebbe di abiti che rimarrebbero immobili,
ogni tocco sarebbe uniforme.
Se non ci fosse mai stato nulla. Se non ci fosse stato
nulla, mai.
Se la felicità fosse già da prima supposta felicità, il mondo
irradierebbe via.
Se arrivasse sempre ad ogni richiamo delle sue particelle.
Non sarebbe proprio null’altro se non un triangolo e un
[cerchio
che siedono e si appoggiano l’uno all’altro.
Sarebbe forse solo una palma, un’insenatura sabbiosa, un
frutto che nuovamente si riempie.
Sarebbe possibilmente l’amore del quale non si saprebbemai
che sensazione dà, sarebbe
soltanto la somma di bellezze e bontà, non si farebbe nulla
insieme e non si sorprenderebbe di nulla,
non sopporterebbe nulla perché il suo tempo non passerebbe.
Se la felicità fosse tra le braccia più belle,
il mondo getterebbe via il suo sguardo.
Non comprenderebbe nulla della visione né ci sarebbe nulla
a commuoverlo.
Se dalle acque torbide non si riflettesse affatto,
se le foglie non fossero sul loro fondo.
E sarebbe forse bello se non lo si chiamasse prima cavallo
e poi ci si commuovesse,
cavalli zoccolosi, cavalli ammantati, cavalli pelosi.
Cavalli garresi, cavalli crinati, cavalli gropposi.
Cavalli musoni, cavalli orecchiosi,
cavalli incollaturosi.
E due capre che appoggiano il collo
l’una sull’altra.
Se potessero esistere soltanto gli animali belli.
Se i muri intonacati di grigio non li si potesse toccare con
[la mano.
Se facesse solo bel tempo. Se nessuno
riconoscesse nessuno.
Se nelle fontane ci fosse acqua pura e se le foglie
fossero argentine.
La figura più piccola che spicca nel profilo dello spazio,
ciascuno di noi che in quel momento
si mette a sedere sul letto e si meraviglia del calore
della notte senza accendere le luci,
coperto da un lenzuolo leggero, più piccolo di tutto e
capace di pensare a tutto.
Capace di capire cosa sia un cavallo
ma mai capace di spiegarne la bellezza.
Giacché se la felicità fosse solo nelle cose da amare.
Se non ci si trovasse mai nei dintorni,
se non si trovasse se stessi lì dove si pensava di essersi
persi del tutto,
sulla riva ammantata di alghe secche.
Se nessuno desse mai la buona notte se non
alle persone amate.
Se non si amasse mai ciò che
non si amava prima.
Buona notte ora. Buona notte stelle.
Buona notte luna ambrata
e nebulosa di testa equina.
Buona notte tu che sei da abbracciare.
Buona notte. Buona notte.

Kokoelmasta Päivänvalossa (Otava 2007)
Osastosta nimeltä «Uri G».
I
Kolmevuotiaana osasin lukea
äitini ajatuksia.
Hän ei koskaan voittanut korttipelissä,
hän silitti hiuksiani niin että pysyin kauan valveilla.
Liikutin viisareita, kelloja, kompasseja,
kaikkea mikä osoittaa,
että tahdonvoima on kaikki mitä on.
Taivutin lusikoita, haarukoita,
yhtenä päivänä kolme hopeista teelusikkaa,
rautatangon ja kärpäslätkän varren,
koska se oli mahdollista.
Hän ei ollut vihainen, näin tapahtuu kaikkialla:
astiat vaihtavat paikkaa, metalli haurastuu,
meitä ohjaavat yliluonnolliset voimat, koska minä sanon niin:
ja että hänen tuoksunsa,
punaviini ja Pond’s Cocoa Butter,
viipyy huoneessa
kunnes tapetin kuviot

nostavat hämärästä
värin, muodon ja järjestyksen.
II
Olen huijannut vain hiukan.
Joinakin päivinä voimia ei ole,
ei sitä kukaan usko,
on vain napitettava takki
ja mentävä ihmisten eteen,
näytettävä niille,
voit tehdä mitä ikinä tahdot,
ja kaiken ne tahtovat,
vähän ylimääräistä,
tuntematta häpeää,
tuoksua kukalta.
III
Ihmeitä tapahtuu muille, minä kiroan
unen kaikista esineistä,
näyt, joita ei enää ole,
ihmisen laboratoriot,
kaiken, mikä lentää tai kävelee,
maalauksen joka esittää
juoksevaa hevosta,
mikä on silmissä, on pimeässä
pään luisevassa kaikukopassa,
mikä ei ole, se otetaan pois.
Sydän älä keskeytä,
tunteen mekaniikka
yli tasaisten pysäkkien,
yli tasaisten pysäkkien.

Dalla raccolta Alla luce del sole, (Otava 2007)
Dalla sezione della raccolta intitolata «Uri G».
I
Atre anni sapevo leggere
i pensieri di mia madre.
Lei non vinceva mai a carte,
mi accarezzava i capelli per farmi rimanere a lungo sveglia.
Facevo muovere lancette, orologi, bussole,
tutto ciò che indica
come la forza di volontà sia tutto ciò che esiste.
Piegavo cucchiai, forchette,
un giorno tre cucchiaini d’argento,
una barretta di ferro e il manico dell’ammazzamosche,
perché era possibile.
Lei non si arrabbiava, son cose che capitano dappertutto:
le stoviglie cambiano di posto, il metallo diventa molle,
ci guidano delle forze soprannaturali, perché io dico così:
e che il suo profumo,
il vino rosso e il Pond’s Cocoa Butter,
rimane nella stanza
finché le immagini del parato
solleveranno dal buio
colore, forma e ordine.
II
Ho imbrogliato solo un pochino.
Qualche giorno si è senza forze,
nessuno ci crede,
non resta che abbottonarsi il cappotto
e andare davanti alla gente,
mostrarle,
puoi fare tutto quello che vuoi,
e loro vogliono tutto,
un po’ di più,
senza vergognarsi,
profumare di fiori.
III
I miracoli accadono agli altri, maledico
il sogno di tutti gli oggetti,
visioni, che non ci sono più,
laboratori umani,
tutto ciò che vola o cammina,
un quadro che rappresenta
un cavallo al galoppo,
ciò che è negli occhi, è nel buio
nell’ossuta cassa di risonanza della testa,
che non c’è, ci viene tolto.
Cuore, non interrompere,
la meccanica dei sentimenti
oltre le fermate regolari,
oltre le fermate regolari.

SISILISKOJA KUIN RUNONJALKOJA

Parahin omainen.
On olemassa kursiivinen melankolia.
Kadut täyttyvät vihreistä markiiseista ja mukulakivistä,
harkituista sanoista pystytetään taukoja ihmisten elämään.
Sataa vieläpä. Räntää. Paperit kastuvat.
Kulmissa paisuu jurottava tuuli.
Eikä se jaloissa lyövä askelma

osu koskaan kohdalleen.
Noina hetkinä: epäonni tapahtuu.
Sanotaan sanoja kuten omainen
ja voivotellaan kun tavataan.
*
Naapuri mittasi vesijohdon kohinan, laski neliön hinnan,
[muuttui kuutioksi
ja mukiloi naapurin auton. Naapurin naapurin kyllä
[tunnistaa: sillä on nenä,
kaksi silmää ja tarkat korvat; pimeä huone, hyttysen
[siivissä mittaamaton
ininä. Lattia natisee ja katto vuotaa kolinaa, naapurin
[naapurin naapuri
tuijottaa jo toista vuotta ovisilmää ja nauraa – parta
[kasvaa, lapset vinoutuvat:
oppivat pihalla puhumaan. Ja kello soi. Naapurin
[naapurin naapurin naapuri
keskellä huonetta raivoava pölynimuri sylissään. Silittää
[kuin kissaa. Neljä
seinää. Ja hitaasti etääntyy ovi. Naapurin naapurin
[naapurin naapurin naapuri
keriytyy auki.

RAMARRI COME PIEDI DELLA POESIA

Caro congiunto.
Esiste una melancolia corsiva.
Le strade si riempiono di mantovane verdi e sampietrini,
dalle parole premeditate s’innalzano pause nella vita delle
[persone.
E piove ancora.Acqua e neve. I fogli madidi.
All’angolo si gonfia un vento altero.

E nemmeno il gradino che batte sotto i piedi
colpisce mai nel segno.
In questi momenti: la sfortuna ha luogo.
Si pronunciano parole come congiunto
e ci si lamenta incontrandosi.
*
Il vicino misurò il rumore delle condutture d’acqua,
[calcolò il prezzo al metro quadro, diventò un cubo
e picchiò la macchina del vicino. È facile riconoscere il
[vicino del vicino: ha un naso,
due occhi e orecchie aguzze; una stanza buia, sulle ali
[della zanzara un ronzio
illimitato. Il pavimento scricchiola e dal tetto cola
[fracasso, il vicino del vicino del vicino
già da due anni fissa l’occhio magico e ride - la barba
[cresce, i bimbi si distorcono:
imparano a parlare in cortile. E suona la campana. Il vicino
[del vicino del vicino del vicino
in mezzo alla stanza con l’aspirapolvere furente tra le
[braccia. L’accarezza come un gatto. Quattro
pareti. E la porta si allontana lentamente. Il vicino del
[vicino del vicino del vicino del vicino
si sgomitola.

PIÙ ANTICHI DI FORMA

Nel buio si muovono furtivamente i robot,
i robot di lingua ceca originali degli anni ’20.
Robota! Urlano, i fieri robot originali,
il loro nome più consono.
Robota! Mugghiano, creature sporche d’olio,
pensieri di gigante, robot:
lontanamente tristi,
lontanamente inseparabili,
si perdono nelle loro contrarietà,
quasi spietati nel loro senso di giustizia.
Robota! Quando il sole scende da sopra i monoliti,
festeggiano obbligatoriamente
la segreta geometria della notte.
In quel momento è tremendo
per l’uomo guardare la loro forma frenetica.
(Traduzioni di Antonio Parente)